Fallon Suomi-juhla onnistui yli odotusten, mutta ei se kyllä ihan yksinkertaista ollut.
En osaa edes laskea, kuinka monelle ihmiselle lähetämme isot kiitokset, mutta teitä on paljon!
Kiitos! Olette uskomattomia! Olette huikeita!
Olen ihan ymmälläni siitä, miten monet ihmiset riensivät avuksi, lähettivät ideoita, paketteja, tsemppiviestejä…
Me kaikki voimme olla aika ylpeitä itsestämme.
Ja kun seuraavan kerran me täällä Piccolossa keksimme, että ”järjestetäänpä jotain pientä”, niin voitteko muistuttaa, että luen tämän postauksen, ennen kuin avaan suuni…
Nukuin juhlapäivän aamuna pommiin.
Heräsin siihen, kun Mikko tönäisi kevyesti kylkeen, ja kysyi jotain kanoista.
Kello oli 7.01, aurinko nousemassa, kanat häkissä laaksossa – ja minä tiukasti makuupussissa Piccolon lattialla.
Tuli aika kiire, mutta varttia myöhemmin kanat olivat ulkona.
Tiedätte varmasti sellaisen väsymyksen, kun tuntuu, että on jotenkin irti maailmasta tai ehkä vähän humalassa. Päässä humisee ja ajatukset harhailevat – tai oikeastaan laahustavat. Ei oikein saa otetta mistään, vaikka tietää, että pitäisi tehdä kaikenlaista. Pää on yksi iso möykky.
Juhlapäivän aamu oli sellainen.
En pystynyt siinä kanalalta raahautuessani edes ajattelemaan, mitä tapahtuisi, jos pormestari päättäisi, että illalla myrskytuulessa romahtanut teltta saisi jäädä makaamaan baarin edessä olevalle piazzalle ja juhlat siirrettäisiin… niin, minne?
Minne? Oliko joku maininnut kunnantalon? Joku oli maininnut varasuunnitelman, muistelin.
Aurinko paistoi, mutta oliko joku maininnut vesisateen?
Lumisateen?
Kulttuuriyhdistyksen kuusijuhlakin oli edellisenä iltana jäänyt väliin, koska olimme pilkkoneet porukalla sipuleita, kuorineet kymmeniä kananmunia, juoksuttaneet karjalanpiirakoita sulamaan pormestarin kotiin, raahanneet kuivaherneitä, raahanneet kaasupulloja, etsineet kauhoja, kippoja ja kuppeja, kirjoittaneet tekstejä valokuvanäyttelyä varten…
Ja kaiken keskellä vaihdoimme poskisuukkoja ja tervehdyksiä kylään ilmestyneiden italialaisten kanssa.
Olin pussaillut juoksujalkaa varmasti puoli valtakuntaa.
Lauantaiaamuna kanalanmäkeä tarpoessani tuntui vahvasti siltä, että katastrofi oli todellakin lähestymässä – ja kovalla vauhdilla.
En jaksanut edes panikoida. Hyvä kun jaksoin laittaa jalkaa toisen eteen.
Sitten Piccolon piazzalle ilmestyi Don Sihto, jonka hernerokat olivat koko illan kestäneen kypsentämisen jälkeen valmistuneet lopulta kahdelta yöllä.
Don Sihto näytti reippaalta, Mikolla oli kahvi valmiina, ja minä melkein pillahdin itkuun.
Vähän kahdeksan jälkeen koirat oli hoidettu, ja me olimme porukalla baarin piazzalla. Teltta oli edelleen nurin, mutta tuntui jo vähän paremmalta.
Piazzalle alkoi hissukseen valua ihmisiä, teltta alkoi nousta nurkka kerrallaan, joku kiinnitti koristeita tarjoilupöydän päälle, tikkakisapiste löysi paikkansa, keittiöön kannettiin valtavat keittimet…
Hernekeitot ja munavoi haettiin lava-autolla Rossanan talolta, koska kattilat painoivat ihan törkeästi. Sitten ne vietiin pormestarin talolle odottamaan h-hetkeä.
Paikalle alkoi ilmestyä myös suomalaisia, joita emme olleet tavanneet koskaan ennen.
Rossana ja Rosalinda huhkivat keittiössä kokkien kanssa. Samaan soppaan joutui myös Don Sihto, jonka tehtävänä oli kertoa italialaisille, miten karjalanpiirakoiden ja munavoin kanssa toimitaan, ja millainen nokare sinappia puristetaan yhteen hernariannokseen.
Kaija kirjoitti italiaksi ruokalistoja ja otti valokuvia, Lea ja Napolista tullut ”Allu” puhalsivat sinivalkoisia ilmapalloja, Marita juoksutti asioita paikasta toiseen ja kuvasi videoita, Marchen Maikku kaivoi kassistaan tikkakisan palkinnot, jotka laitettiin esiin Merjan Napolista tuomien palkintojen viereen, kaiuttimesta soi Kaijan kokoama italohittien käännöskavalkadi,
Fallolaiset ja suomalaiset touhusivat suloisesti sekaisin pormestarin määrätietoisessa ohjauksessa.
Mikko tuntui olevan koko ajan matkalla Piccoloon tai takaisin, kunnantalolle ja takaisin, Rossanan talolle ja takaisin…
- Onneksi sillä on maratoonarin kestävyys, kiteytti Don Sihto joskus myöhemmin illalla.
Kaikkiaan koko homma näytti ihan valtavalta kaaokselta, jossa tehtävät sitten kuitenkin jakautuivat jotenkin luontevasti ja asiat järjestyivät yksi kerrallaan.
Aamupäivä tosin alkoi olla jo pitkällä eikä valokuvanäyttelyn avajaisista ollut tietoakaan. Kuvat ja kuvien tekstit toki olivat seinillä ja Sibelius soimassa, mutta kenelläkään ei ollut aikaa lähteä pitämään juhlapuheita.
Joulupukkikin oli kateissa. Ja kattilat ja piirakat pormestarin talolla.
Taivaanrannassa köllöttäneet muhkean harmaat pilvet alkoivat lähestyä. Olin melkein varma siitä, että hernekeitto ja piirakat saapuisivat tarjolle kylminä – eikä yksikään italialainen enää ikinä koskisi suomalaiseen ruokaan.
Muistiinpanoissani lukee, että ruokatarjoilun piti alkaa kello 11.30.
Kuulin myöhemmin, että ensin tarjoilu oli siirretty keskipäivään, sitten yhteentoista, takaisin alkuperäiseen, ties minne.
Lopulta ruokailun aloittamisesta päätti sää: ihmisille piti saada murkinaa ennen sateen alkamista, vaikka teltta olikin kunnossa ruokailua varten.
Räntäsade alkoi, kun ensimmäiset asettuivat jonoon odottamaan lautasiaan. Sitten räntä muuttui lumeksi.
Joulupukkimme Cesare Fanelli eli Kaitsu Hempponen saapui paikalle Sulmonasta.
Hempponen oli hitti.
Kaitsu Hempponen piti alunperin pukea tamperelaisten lähettämään asuun, mutta yllättäen pukille oli Marchen Maikun mukana ilmestynyt myös Milanon suomalaisten pukkiasu.
Niinpä joulupukki viimeisteltiin tamperelaisten ja milanolaisten yhteistyössä.
Jossain vaiheessa luulin, ettei Kaitsu H suostuisi enää koskaan riisumaan pukkiasuaan… Ja jos tontuksi palkatun 8-vuotiaan Lucan usko pukkiin olikin jossain vaiheessa syksyä horjunut, Kaitsu H korjasi asian näyttämällä puhelimestaan valokuvia Suomesta: poroista, pukinpajasta, Lapista…
Ja sitten se ruoka.
Minulla ei ole yhtään järjellistä tai edes jotenkin onnistunutta kuvaa ruokailusta, mutta teltta oli täynnä.
Ihmiset olivat iloisia. Ihmiset söivät. Ihmiset kiittelivät.
Valokuvanäyttelyssäkin oli käynyt kansaa ja kuvat Suomesta tuntuivat tehneet vaikutuksen.
Edes se, että telttaan satoi saumoista sisään, ei tuntunut haittaavan.
Kaikki olikin yllättäen ihan loistavasti: hernekeitto kuumaa, karjalanpiirakat lämpimiä, gnocchit loistavia, scroppellet muhkeita, piparkakut rapeita, viini erinomaista…
Lusikoiden puuttuminenkaan ei hidastanut hommaa, haarukka kelpasi hyvin myös hernarille.
Ruokailun jälkeen ihmiset katosivat ensin Andrean opastamalle kyläkierrokselle, sen jälkeen monet alkoivat hissukseen lähteä kotimatkalle, sillä vuorille oli illaksi luvattu lisää lunta.
Italialais-suomalainen iskujoukko jatkoi työtään ja hämmästyttävän nopeasti baarin keittiö, takahuone ja piazza näyttivät lähes siltä, ettei minkäänlaisia juhlia olisi koskaan järjestettykään.
Illan pimetessä baarin takahuoneen valtasi Fallon tanssikoulu. Juhlat olivat pulkassa. Oli maljojen aika.
Yöllä juhlien jälkeen olin taas tiiviisti makuupussissa.
(Oikeasti todella tiiviisti, sillä jostain syystä olen perinyt lapsen makuupussin ajalta, kun lapsi oli noin 10.)
Mietin, että koko Fallo&Finlandia -juhlassa oli kyse muutamasta aika arvokkaasta asiasta, joita tavallisessa arjessa ei tarpeeksi usein tule mietittyä.
Ystävistä.
Yhdessä tekemisestä.
Luottamuksesta ja uskosta.
Sitoutumisesta ja venymisestä.
Rohkeudesta ja uskalluksesta.
Ennakkoluulottomuudesta ja sisusta.
Siitä, että uskotaan hyvään – ja ollaan valmiita näkemään vaivaa, että hyvä toteutuisi.
Siitä, että ymmärretään, ettei onnistuminen ole sama asia kuin täydellisyys.
Siitä, ettei anneta vieraiden asioiden tai ihmisten pelottaa, vaan osallistutaan ja tehdään sitkeästi ja hyvällä mielellä muiden kanssa.
Siitä, että uskotaan asioiden olevan mahdollisia eikä mahdottomia.
Ja hirveästä säkästä.
Suomen itsenäisyysjuhlasta ystävyysjuhlaksi muuttunut Fallon lauantai keräsi yhteen ihmisiä, jotka olivat tunteneet jo pitkään, mutta myös ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet. Suomalaisia, italialaisia, venäläisiä, brittejä…
Ihan kuin ihmiset olisivat jostain ihmeestä ilmestyneet paikalle ja nostaneet toisiaan kainaloista sellaisessa ketjussa, että lopulta kaikki toimii ihan loistavasti.
Se, mikä olisi ollut ylivoimaista yhdelle tai kahdelle, muuttui mahdolliseksi ja hauskaksi, kun kaikki tehtiin yhdessä.
Monesta pienestä asiasta kasvoi yksi suuri.
Antaa aika paljon toivoa maailmalle, vai mitä.
Kiitos! Grazie!
PS. Kiltit, lähettäkää meille juhlakuvia. Voin sitten tehdä niistä kuvagallerian tänne blogiin! Sydän. Osoite: info@piccolosalvo.com.
PS 2. Lahjoitimme tikkakisan tuoton Apenniinien ruskeakarhujen suojelemiseen. Karhuja on jäljellä enää viitisenkymmentä.
PS 3. Pääsette tästä lukemaan juhlajutun, jonka kirjoitin Aamulehteen. Jutun kuvat otti Kaija.
Voi että jännitin puolestanne enkä yhtään ihmettele väsymystä ja utuista oloa. Kaikki valmistelut ja vielä koirasta luopuminen – aikamoinen rutistus! Ja miten mahtava lopputulos! ????????????
Edelleen parhaat hymiöt!!!
Ja kiitos!
Zappan muutto otti kyllä kovasti sydämelle, vaikka tiedetäänkin, että se muutti todella hyvään kotiin.
Aika monta päivää meni ennen kuin alkoi tuntua siltä, että hengissä ollaan sekä juhlien että koira-asioiden jäljiltä.
Nyt voidaankin jo sotkeutua seuraaviin ideoihin… 😀
Hei Minna,
Minähän sanoin, että ei kannata stressata, kaikki onistuu kuitenkin loistavalla tavalla. Italialainen meininki on säätämistä ja jos jotain puuttuu, se tupsahtaa jostain paikalle. Rääppiäisiä odotellen. Kiitos viellä , että sain osallistua teidän hullunmyllyyn, 😀
Maikku! Onneksi oot! 😀
Ihanaa! Tuli tippa silmään ellei useampikin…olen muutaman kerran järjestänyt
”jotain pientä” ja päätynyt ruokkimaan kymmenkertaisen määrän ihmisiä alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna. Mutta kuten totesit, yhteistyöllä ja rohkeudella kaikki aina suttaantuu. Koska ei ole vaihtoehtoa.
Arkeanne on upeaa seurata, olen itse vaihtanut kahdesti maata ja kieltä ja tiedän ettei se aina ole niin helppoamutta oi niin antoisaa!!! Bon courage!
Meillä on kieltämättä vähän perinteenä se, että pienestä ideasta paisuu jotain ihan älytöntä, mutta tämä yllätti kyllä kaikki. 😀
Kiitos kannustuksesta ja ihanaa joulua!
Siis oikea Hyvien ihmisten juhla! Kiitos että saimme olla mukana!
Kiitos! Tämä kyllä oli juuri sellainen juhla, joka onnistui vain ja ainostaan siksi, että mukana oli hyviä ihmisiä!
Ohi on! Onneksi olkoon, ja komeasti se meni. Ja todella onnistuminen ei ole samaa kuin täydellisyys. Oikeasti täydellisyys on monta kertaa tylsää.
Aamulehdessä oli ihmiset osan etusivusta alkaen tänään oikein upea kuvaus juhlistanne. Brawo siitä myös!
Nyt onkin sitten aika laskeutua sielläkin kohti rauhallista joulua. Eikö?
Täällä Tyrvään takamailla on tänään satanut niin paljon lunta ettei mitään mahkuhja päästä tuonne maalikylille ellei joku joutilas! sielu käynnistä traktoria ja toimita noita enempiä hiiteen. Tai tuonne mettän puolelle ainakin.
Hei! Ja kiitos!
Paljon terveisiä sinne Tyrväälle! Meillä on tänään satanut vettä ja vähän räntää, vuorilla tosin kyllä näkyy lumihuiput. Kaipaan vähän sellaista ”oikeaa” lumipeitettä, mutta saattaa hyvin olla, että helmikuussa olen täällä vuoristokylässä toista mieltä… 😀
Kyllä oli kova possakka!
Jonkinlainen Pro Finlandia mitali olisi paikallaan. ???
Kiitos Tapsa! Oli kyllä melkoinen rutistus, mutta siitäkin selvittiin! Kahteen pekkaan olisimme Mikon kanssa olleet melkoisessa lirissä, mutta onneksi on mahtavat ystävät ja mahtavat kyläläiset!
Kiitos aivan mahtavasta juhlasta ja jutusta. Oli hienoa seurata vaihe vaiheelta, miten homma etenee. Oletta tet aivan huikeita koko porukka.??
Ehkä vähän hulluja, jos rehellisiä ollaan… 😀
On teillä ollut ihanat juhlat! Hernaria haarukalla – tässä kohtaa repesin 😀
Haarukka toimi yllättävän hyvin, vaikka kieltämättä nielaisin, kun tajusin, että kukaan ei ole muistanut lusikoita. 😀
kivaa lukea Teidän onnistuneesta juhlasta ,eläköön suomalaiset, eläköön
Kiitos! Yhteistyössä on voimaa!
Moro!
En tiedä, onko jumi minun päässäni (tai siis koneessa, voi tosin olla myös päässä) vai missä, mutta en näe kommentteja. Myös oma viikon vanha kommenttini odottaa edelleen moderointia. Onneksi sentään pystyn lukemaan kaikki jutut, mikä aina piristää päivää.
Terveisin Tampereelta, Riitta
Riitta! Se jumi on nimeltään Minna Lymi! Sulla ei siis ole päässä vikaa eikä koneessakaan vaan vika on täällä ja mun päässä. 😀 Päätin jo keväällä, että yritän vastata kaikkiin kommentteihin – ja nyt Fallo&Finlandia-juhlan jälkeen kommentteja tuli niin paljon, että halusin hakea sellaisen hetken, että voisin ihan ajatuksella lukea kaiken ja vastata sen jälkeen.
Paljon terveisiä Tampereelle! Toivottavasti siellä on lunta ja kaikki hyvin!
Ei mitään hätää, Minna. Nämä sun jutut on kyllä niin mahtavia, että sano, että olet edes harkinnut joskus kirjoittavasi kirjan. 🙂
Niin ja Tampereella on ainakin vielä lunta.
t. Riitta
Kiitos kovasti! Mukava kuulla, että tykkäät lukea näitä pieniä tarinoita täältä hassusta kylästä. En ole ihan varma, riittäisikö mun kärsivällisyys kirjan kirjoittamiseen, mutta toki asiaa voi harkita. 😀
Paljon terveisiä Tampereelle!
Ja hei, täällä oli yöllä ilmestynyt lumi maahan!
Talo Abruzzosta on haaveissa… Joten todella mukavaa ja hyödyllistä lukea aiheesta kaikenlaista! Ja erittäin hauskaa, että täällä näkyy olevan joku muukin tyrvääläinen!!! 😀