Aamu Licatassa alkoi sillä, kun huomasin parvekkeelta, että lähikuppilan ukoilla oli kiinnostava pahvilaatikko.
Miehet häärivät ruskean laatikon ympärillä, repivät porukalla sanomalehteä, ja tunkivat sitten suikaleet laatikkoon.
Puheensorina yltyi yltymistään ja kädet viuhtoivat.
Koko touhun operatiivisessa johdossa näytti olevan auringon tummaksi paahtama, 150-senttinen, nyrkkeilijältä näyttävä vaari, joka päivystää kuppilassa aamusta iltaan.
Ohikulkijat pysähtyivät kurkistelemaan laatikkoon, mutta sitkeistä yrityksistään huolimatta paahteinen vaari kavereineen ei tuntunut saavan asiaa yhtään pitemmälle.
Laatikko oli ja pysyi.
Oli pakko kiskoa Mikko hereille.
Emme ehtineet edes kunnolla kadun yli, kun paahteinen vaari juoksi tarttumaan minua hihasta.
Sitten seurasi puhetulva, josta ymmärsin sen, että nyt olisi syytä tulla kurkistamaan laatikkoon ja vähän vikkelästi.
Siellä se sitten oli, Salvo Montalbano.
– Ota se, saat sen, vie se, komensi vaari, se on bastardo, kukaan ei halua sitä.
– Ööö, sanoin minä ja katsoin Mikkoa.
Vaari jatkoi hiostamistaan.
Päättelin puhetulvasta, että kyse oli löytöpennusta, jota kukaan ei halunnut – ja jolle kävisi huonosti, jos vaari ei nopeasti löytäisi sille kotia.
Nostin Salvon laatikosta. Se lopetti itkemisen ja tarttui hampailla puserooni. Sitten se nukahti.
– Ööö, sanoin uudelleen ja katsoin Mikkoa.
Vaari hymyili: ota se, vie se pois, se on sinun.
Sitten vaari otti käyttöön vetoavat ilmeet:
Se tarvitsee rakkautta, sanoi ensimmäinen ilme.
Vastasin omallani: enpä tiedä, epäröin tätä nyt kyllä vähän.
Bah, pyöritteli vaari silmiään, eihän tässä ole mitään epäselvää.
Laskin Salvon takaisin laatikkoon ja istuin Mikon viereen kahville.
– Mitä tehdään, kysyin.
– Voidaan ottaa se, jos haluat, mutta luettele ensin, mitä huonoja puolia siinä on, jos meille tulee kolmas koira, Mikko vastasi.
Jäin ynnämään vaarin hoputtaessa vieressä ja muiden vaarien kannustaessa jakkaroillaan.
Se täytyy rokottaa, madottaa ja siruttaa, mutta ne saadaan hoidettua viimeistään parin viikon päästä Roomassa. Ei ongelmaa.
Se täytyy opettaa sisäsiistiksi. No nythän asustellaan sellaisessa paikassa, ettei sekään varmaan ole ongelma. Rasittavaa, mutta ei ongelma. Ja aina on parempi ottaa koira kesää vasten.
Muuta? Mitä Rosi ja Pipa tykkäävät… Rosiahan se voisi jopa virkistää, Pipa saisi vähän Rosia pirteämpää seuraa. Ihan hyvä siis, jopa toivottavaa.
Mahtuuko se parin kuukauden päästä autoon?
– Raivataan sitten tilaa, Mikko osallistui Salvon piipittäessä takanani olevassa pahvilaatikossa.
Juodaan vielä kahvit ja funtsataan, sovimme sitten.
Siinä vaiheessa paikalle ajoi jotenkin pahantahtoisen näköinen mies sinisellä, kovaäänisellä skootterilla.
(Cruella de Vil sisiliaisena miesversiona, tiivisti Mikko.)
– Mitä siellä tapahtuu, tivasin hätääntyneenä Mikolta, kun paahteinen vaari katosi selkäni taakse skootterimiehen kanssa.
– Nyt taitaa käydä niin, että Salvo lähtee uuteen kotiin, kurkki Mikko.
Käännyin ympäri ja siinä pahantahtoinen skootterimies rusensi laatikkoa pienemmäksi saadakseen sen mahtumaan moponsa jalkatilaan.
Survottuaan laatikon joten kuten kyytiin, hän väänsi avainta ja heitti kankeasti jalkansa penkin yli. Sitten mies lähti liikkeelle Salvon piipittäessä laatikossa.
Käännyin typertyneenä kohti Mikkoa. MITÄ TAPAHTUI!
– Näköjään me ei ehditty tehdä mitään, sanoi Mikko aika vakavana.
Nieleskelin hieman. Sinne meni Salvo Montalbano, Cruellan kyytiin.
Sitten paahteinen vaari marssi määrätietoisesti kylkeeni. Eikä vaari ollut iloinen.
– Miksi annoit sen mennä? Sinun olisi pitänyt viedä se pois, vaari läksytti.
Muut vaarit seurasivat paheksuen ja paahteinen vaari jatkoi saarnaa.
Aikani kuunneltuani nostin vasemman käden ylös, peukalon korvalle ja pikkurillin suun eteen. Sitten osoitin ensin vaaria sormella ja sen jälkeen viittasin siihen suuntaan, johon Cruella oli vienyt Salvon. Sitten osoitin itseäni.
– Sinä soitat ja hoidat koiran takaisin, minä vien koiran pois.
Vaari nyökkäsi ja katsoi tiukasti silmiini. Näinkö on? Nyökkäsin ja tuijotin takaisin. Näin on. Sitten paahteinen vaari lähti.
Viisi minuuttia myöhemmin hän palasi pahvilaatikon kanssa ja ojensi se minulle.
– Vie se nyt pois, se tarvitsee hyvän kodin, vaari huitaisi hymyillen.
Ja niin me sitten lähdimme, Salvo Montalbano ja me.
