Hei, se on kiinteämpää, hihkun ilahtuneena Mikolle, joka näyttää siltä, että oksentaa hetkenä minä hyvänsä.
Kehujen arvoisen tuotoksen tehnyt Salvo Montalbano lyllertää heinikkoon, ja minä kerään kuivuneita oliivipuunlehtiä peittääkseni komisarion jättämän pikkiriikkisen keon.
Olen kakkavahti.
Käytän vuorokaudesta hämmästyttävän monta hetkeä kakan tarkkailemiseen – ja (saamani palautteen mukaan) myös kakasta puhumiseen.
Vai mitä sanotte tämän aamun keskustelusta:
Minä: Mikko hei, voinko sun mielestä kirjoittaa blogiin Salvo Montalbanon kakasta?
Mikko: Mitä sä multa haluat?
Minä: No mielipiteen. Siis että onko kakasta kirjoittaminen okei? Sä kuitenkin eilen sanoit, että mieti nyt vielä, ennen kuin laitat faceen kakkapäivityksen.
Mikko: Kakka on ällöttävää.
Minä: Kakka on kakkaa. Ja sitähän me tässä nyt tarkkaillaan.
Mikko: Kakka on ällöttävää.
Minä: Kakka on tärkeää. Kakalla on merkitystä. Mehän puhutaan nytkin kakasta.
Mikko: Koska sä haluat puhua kakasta.
Minä: Mä laitan Katjalle viestin ja kysyn siltä.
Minä: Huomenta! Voiko blogipostauksen kirjoittaa kakasta? Mun elämä pyörii nykyään kakan ympärillä.
Katja: Tietenkin! (Viisi kakkaemojia.)
Minä: Kiitos! Mikko arvelinkin, että me ollaan sun kanssa molemmat sitä mieltä, että kakka on ok. (Viisi hymiötä.)
Katja: Niin olihan tässä kyse koirankakasta? Koirien ja lasten kakka on blogikelpoista, muu kakka ei.
Ilmeisesti tässä vaiheessa on todellakin hyvä tehdä selväksi se, että kyse on koirankakasta.
Pentukoirankakasta.
En tarkkaile muiden kuin Salvo Montalbanon kakkaa ja kakkaamista – ja tästäkin pestistä toivon pääseväni mahdollisimman pian.
Sitä paitsi, kakkavahtia tarvitaan, koska:
Madot – niistä on päästävä
Kukaan ei tiedä, mitä 7 viikkoa täyttävä pentu on ennen meille muuttamistaan syönyt, mutta matoja sillä on, vahvisti eläinlääkäri. Kun Salvo löytyi pahvilaatikosta, sen vatsa oli sekaisin – ja monta päivää löytymisen jälkeenkin. Nyt pennuille tarkoitettu kuivamuona ja raejuusto ovat tehneet tehtävänsä: Salvo Montalbanon vatsa on rauhoittunut. Se tarkoittaa sitä, että saimme antaa ensimmäisen matolääkkeen – ja suunta on selkeästi hyvä noin kaikkiaan. Salvo kasvaa, hyvällä tavalla muhevasti.
Ei ole kiva herätä hajuun
Kannattaa varmistaa, että Salvo on tehnyt asiansa ulos ennen kuin se lyllertää sisään nukkumaan – ja Salvo lyllertää sisään nukkumaan todella monta kertaa päivässä.
Siitä seuraa tietenkin se, että minä ja Mikko säntäilemme sisään ja ulos kysellen epätietoisina kakkasiko se, pissasiko se, kakkasiko se…
Vahinkoja toki sattuu, vaikka kakkavahdit olisivat kuinka tarkkana.
Varsinkin aamuyöt ovat vaarallista aikaa:
Pari päivää sitten havahduin aamuviideltä pieneen vikinään, nuuhkaisin, hapuilin valot päälle ja hyppäsin pystyyn tarkistamaan tilanteen: pirteänä pöydän alta vilkuileva Salvo oli käyttänyt Rosin peittoa käymälänä.
Säntäsin keittiöön hakemaan talouspaperia ja onnistuin samassa rytäkässä herättämään Mikon.
Juuri kun olin saanut revittyä rullaa riittävästi, kuulin epätoivoisen EEEEEEEEEIIIIII -huudon.
Salvo oli ehtinyt ennen Mikkoa. Se oli ottanut vauhtia ja tehnyt ns. tiikerisyöksyn omaan kakkaansa.
Puoli kuudelta tiesimme Salvo Montalbanosta taas uuden asian: se viihtyy lämpimässä aloe-kylvyssä lavuaarissa, mutta ei pidä kuivaamisesta.
Kärpäset, ne vasta ovatkin ällöttäviä
Salvo Montalbano hoipperehtii joka päivä hieman pitemmän lenkin pihassa, yksin tai koiraporukassa. Silti sen alue on vielä aika pikkuinen. Jos Salvon nyt jo kiinteitä (anteeksi, oli pakko vielä mainita tuo rakenne) kekoja ei peittele, saa nopeasti kärpäset iloisiksi ihan kotiportaalla.
Eivätkä ne kasat nyt muutenkaan kovin mieltä ylentäviä ole.
Niinpä on syytä olla valppaana ehtiäkseen peittopuuhiin ennen kuin kärpäset hoksaavat tilaisuutensa tulleen – ja ennen kuin Mikko palaa pahaa-aavistamattomana pitkältä juoksulenkiltä varvaskengissään…
Aika aikaansa kutakin
Kuten Salvo Montalbanon kummisetä Don Sihto viestitti: Pentuikä menee nopeasti ohi, nauttikaa nyt kun voitte! Kannattaa siis ottaa myös kakasta kaikki ilo irti.
Mikä tärkeintä, Salvo Montalbano on viikossa vahvistunut ja reipastunut. Se yrittää entistä hanakammin hengailla isompien koirien kanssa (jotka eivät kovin innostuneesti ota Salvoa porukkaan), ilmestyy kuin nakutettuna ruokakupille, toikkaroi muutenkin kuin kotonaan.
Ja onhan se aivan ällistyttävää, kun se kaiken reuhuamisen jälkeen tulee kylkeen kiinni ja pyytää syliin nukkumaan. Siinä pienet kakkailut unohtuvat.
Eikä pidä unohtaa saamiamme hyviä uutisia:
Salvo saa sittenkin matkustaa jo ennen kuin se täyttää 12 viikkoa. Tarvitaan vain pieni paperisota, passi, siru ja ekinokkoosilääkitys. Kiitos, Jaana, että vinkkasit! Ja kiitos, Katja, että soitit vielä varmuuden vuoksi Eviraan!