Muutuin vähän laiskaksi, kun saavuimme Suomeen. Olen siis ansaitusti saanut teiltä ripirapia siitä, että blogissa ei ole tapahtunut juuri mitään.
(Anteeksi, yritän parantaa tapani.)
Kuten edellisessä kirjoituksessani arvelin, Tottesundin puupino jäi odottamaan parempia aikoja ja parempia työmiehiä.
Mökkipäivät loppuivat kesken, sillä emme ehtineet olla Pohjanmaalla kuin viikon. Sitten siirryimme Tampereelle.
Viivymme tällä reissulla Suomessa yhteensä vain kolme viikkoa. Siinä ajassa pitäisi ehtiä hoitaa kaikki rästissä olevat työasiat ja tavata kaikki mukavat ihmiset.
Työtapaamisia on sopivasti, mukavia ihmisiä on paljon – ja kolme viikkoa on tolkuttoman lyhyt aika.
Pääni on vielä jakautunut jotenkin kahtia.
Toisaalta on mielettömän hauskaa olla Suomessa: tavata lapset ja kaikki muut hauskat tyypit, puhua omalla äidinkielellään, syödä ruisleipää ja juoda maitoa, solahtaa sellaiseen tuttuun ja turvalliseen elämänmenoon, jossa tietää, miten asiat toimivat.
Toisaalta mieli askartelee Abruzzossa: onko talo vielä pystyssä, onko Vaari okei, joko tomaatit ovat kypsyneet, mikä se pihasta löytynyt kuollut eläin oli…
Onneksi olemme lähteneet ja palanneet niin monta kertaa, että osaan enimmäkseen työntää ikävän taka-alalle ja keskittyä siihen, mitä tapahtuu juuri nyt.
Vähän kuin Salvo Montalbano, joka painelee aivan yhtä innostuneesti uimaan Adrianmereen, Kyrönjokeen tai Pyhäjärveen – ihan siitä riippuen, mikä niistä sattuu tulemaan eteen.
Olimme samalla viikolla Jaanan kanssa käymässä kalliojärvellä, olisi ollut kiva jos ois sattunut samalle päivälle, mitenkähän pitkä on kun olen sinua nähnyt, ei edes muista.
Huomasinkin, että Jaana oli samoilla kulmilla, mutta näköjään onnistuttiin taas menemään ristiin. Ensi kerralla meidän täytyy ehdottomasti treffata!
Täällä tykätään teistä ja suotaisiin silti pitempikin loma. Ihanaa kesää missä vaan!
Kiitos! Ja kiitos samoin!