Oi Rooma, saavutimme sinut vihdoin – lehmänpaskalta lemuava koiranpentu takapenkillä.
Jotenkin sen vain täytyi mennä juuri niin.
Paluumme Italiaan siirtyi ensinnäkin kuukaudella, koska menin rämäpäisesti liukastumaan ja mursin nilkkani.
Lääkäri kielsi kipsin kanssa matkustamisen ja kolmen viikon mökillä asuminen muuttuikin yhtäkkiä kahdeksi kuukaudeksi.
Kun sitten vihdoinkin pääsimme matkaan, onnistuin heti aluksi pyydystämään kelpo flunssan, jonka seurauksena koko pää oli kuin turvonnut pallo. Silmäpussien takaa oli välillä vaikea siristellä karttaa.
En edes yllättynyt, kun puolalaisen yhden tähden hotellissa joku paljon konsonantteja käyttävä setä luuli onnahtelevaa minua portinvartijaksi – eikä siinä mitään, portinvartijoissa ei ole mitään vikaa, mutta moottoritiehotelli El Salvadorin oikea vartija oli noin 150-senttinen, vankkavatsainen vaari.
(Kuka perustaa hotellin Puolaan ja nimeää sen El Salvadoriksi?)
Ja ne uudet kompressiosukat! Nehän toimivat mainiosti, pitävät turvotuksen poissa sekä murtuneesta jalasta että siitä toisesta, mutta eiväthän ne mitenkään hienot ole. Ja sitten ne vielä puristavat niin napakasti, että sitä tuntee muuttuvansa m&m-maskotiksi. Tiedättehän, se keltainen, jolla on tikkujalat ja pyöreä keskivartalo. Se olen minä.
Olin ajatellut, että viimeisen matkapäivän aamuna kaivan meikkipussin esiin, vaihdan puhtaat vaatteet, pyyhin kengistä enimmät tomut ja hei Rooma, täältä tullaan tyylikkäänä ja raikkaana.
Viimeisen matkapäivän aamua ei kuitenkaan ns. tullut, sillä hotellimme Pohjois-Italiassa oli tuplabuukattu ja illan hämärtyessä päätimme jatkaa ajamista samoilla silmillä perille asti.
Jos olisimme etsineet toisen hotellin, emme luultavasti olisi päätyneet umbrialaisen pikkukylän huoltoaseman pihaan kello kahdelta yöllä, Salvo Montalbano ei olisi livahtanut ulos autosta eikä Salvo Montalbano missään tapauksessa olisi hoksannut viereisellä pellolla nuokkuvia lehmiä.
Pimeässä oli kovin vaikea arvioida, millaisesta lehmäjengistä oli kyse, mutta se ääni – tiedättehän ne lännenelokuvat, joissa biisonit tulevat porukalla kohti, sellainen kumea jylinä. Ja sitten Salvo Montalbano jossain siellä seassa hirveä raivohaukku päällä.
Mitä tässä nyt taas tapahtui!
Hätäännyin tietenkin, mutta koska en voinut kiivetä aidan yli sekaankaan (ja Mikko pidätteli Pipaa ja Rosia), niin huutelin mahdollisimman hiljaisella ja samaan aikaan mahdollisimman kuuluvalla äänellä Salvo Montalbano, Salvo Montalbano, Salvo Montalbano.
Aivan.
Pimeä italialainen kylä, jylisevät lehmät, kovaäänisesti haukkuva koira ja puolalaiselta portinvartijalta näyttävä sisilialaista leikkikomisariota huhuileva nainen.
Tiedän.
Lopulta Salvo palasi, ehjänä ja riehakkaana. Mikko sieppasi sen salamana kainaloonsa ja työnsi sen takapenkille Rosin ja Pipan seuraksi.
Ja voi miten se pentukoira oli ylpeä.
Ja voi miten se haisi.
Ja nyt, Rooma, viiden kuukauden jälkeen. Tänään olen suihkunraikas. Haluan nähdä Pantheonin ja paljon turisteja, syödä mozzarellaa ja bresaolaa, juoda proseccoa ja puolen litran kylmän Peronin. Haluan onnahdella Teveren yli, ostaa seinästä pizzaa ja käydä katsomassa, mitä korjaajat tekivät Espanjalaisille portaille.
Ensin on kuitenkin Salvon vuoro. Se pääsee Rosin ja Pipan kanssa Alession parvekkeelta näkyvään puistoon. Sitten kolmikko suljetaan keittiöön odottamaan. Se on talon turvallisin paikka.
Sunnuntaina koirat saavat jo juosta aidatulla pihalla, kun karavaanimme muuttaa ainakin hetkeksi meren lähelle Anzioon.
