Terveisiä Sisiliasta.
Täällä sitä vihdoinkin ollaan.
Luulin oksentavani, kun lautta kolahti eilen Messinan rantaan.
Ajattelin, että olemme hulluja, mikä ihme sai meidät keksimään jotain tällaista, TÄSSÄ EI OLE MITÄÄN JÄRKEÄ, entä jos kaikki menee pieleen, mistä hemmetistä revimme rahaa, me kuolemme kaikki, vain täydellinen sekopää toimii näin, emmehän me edes osaa kieltä, kauhea ikävä kaikkia ihmisiä, koiristakin on pakko tuntua pahalta, ME OLEMME HULLUJA, kauanko matka Suomeen kestää jos nyt käännämme nokan takaisin…
Kartturin homma on onneksi siitä hyvä, että siinä ei juurikaan ehdi ahdistua muista kuin yksisuuntaisista ja liittymistä, joten kauhuni katosi nopeasti Messinan iltapäiväruuhkaan.
Mutta kyllä minua pelottaa edelleen. Vähän, mutta pelottaa kuitenkin.
Olemme nyt siinä pisteessä, että kuukausien ja taas kuukausien haaveilu, ideointi ja valmistautuminen muuttuu pala kerrallaan ihan oikeasti todeksi. Oikeasti. Onhan se pelottavaa.
Aina niin humoristinen kosmos päätti satamapaniikin lisäksi järjestää meille tulopäivänä vielä vähän ylimääräistä hupia.
Olimme edellisenä iltana varanneet sopivan majapaikan Palermon läheltä. Se mainosti pontevasti olevansa koiraystävällinen.
Aamulla ensimmäiseksi puhelimeeni oli kuitenkin kilahtanut viesti, joka kuului näin:
Pahoittelut, mutta älkää tulko. Omistaja on päättänyt, ettei hotellimme ole sopiva eläimille.
Miten niin päättänyt? Koska? Yöllä? Miksi? Nähnyt painajaisen, jossa koirat raatelivat hänet?
Eli muutama lievä kirosana, mobiilidata raksuttamaan ja uutta majoitusta etsimään.
Lemmikkiystävällinen, mainosti seuraava vaihtoehto, jonka onnistuimme löytämään vielä kun olimme manner-Italian puolella. Varasimme sen.
Pientä satamapaniikkia lukuunottamatta kaikki siis näytti olevan kunnossa, kun suhistimme eteenpäin.
Sata kilometriä ennen Palermoa saimme viestin:
Pahoittelut, mutta emme voi ottaa hotelliimme teitä ja koirianne.
Ei voi olla totta, manasin.
En yleensä hätkähdä pienistä vastoinkäymisistä, mutta lautalla iskeneen ahdistuksen lisäksi en todellakaan olisi kaivannut enää ainuttakaan kiveä polulle.
En edes pientä kiveä.
En juuri siinä hetkessä.
Olin valmis soittamaan raivoisan vihapuhelun Booking.comiin – tai pillahtamaan itkuun.
Koirille sopivan hotellin löytäminen ei ylipäätään ole koko reissun aikana ollut yhtä helppoa kuin jos olisimme reissanneet pelkässä ihmisporukassa – ja nyt nämä sisilialaiset pököpäät olivat kaikki keksineet, että koirat kuuluvat kotiin.
En soittanut enkä itkenyt.
Mikko kaarsi kaatosateessa tienposkeen ja otti koirat ulos, minä avasin ikkunan ja sytytin tupakan.
Viidennen savukkeen jälkeen olin jälleen löytänyt majapaikan, Mikko kapusi koirien kanssa autoon ja jäimme hysteerisesti hihitellen odottamaan peruutusviestiä.
Sammutin kuudennen savukkeen ja painoin nappia sulkeakseni ikkunan, joka ei suostunut hievahtamaankaan.
- EI HELVETTI VOI OLLA TOTTA, karjuin.
Sade yltyi ja painelimme vimmatusti kaikkia mahdollisia nappeja – kunnes ikkuna päätti lopulta eleettömästi sulkeutua.
Sillä hetkellä pelko ja kiukku kääntyivät huutonauruksi.
Sisilia, aivan mahtavaa! Keli on kuin pohjalainen morsian (eli kylmä ja arvaamaton, kuten Mikko asian tiivistää), meillä ei ole kotia, joudumme nukkumaan täyteen ahdetussa autossa, jonka ikkunasta sataa sisään… Tietenkin ihminen jättää perheensä ja työnsä ja kaiken mahdollisen saadakseen jäätyä kuoliaaksi sisilialaisella parkkipaikalla.
(Joskus huutonauru on ainoa vaihtoehto.)
Samassa puhelin kilautti viestin majapaikasta:
Ciao, mihin aikaan saavutte?
Nyt kirjoitan patiolla sitruunapuun alla – toppatakki päällä ja kädet kohmeessa.
Ruotsalainen kiinteistönvälittäjämme ilmoittautui juuri. Hänen vessanpönttöön pudonnut puhelimensa toimii taas. Sovimme treffit huomiseksi eli olemme taas askeleen lähempänä jotain.
Kun ahdistus seuraavan kerran iskee (ja se iskee, uskokaa pois), aion ajatella, mitä ystäväni Merja kirjoitti minulle illalla:
Outoahan se olisi, jos ei jossain vaiheessa vatsassa kiertäisi. Se on ihmisyyden merkki. Olen olkapäälläsi mukana, tuuli tuntuu hyvältä.
Tosi ihana lukea blogiasi. Luen säästellen ja hartaasti seikkailujanne, koska en voi tällä hetkellä oikein matkustaa 15 vuotiaan pystykorvavanhuksen tanssa,nivelrikko mm. vaivaa rakasta ystävääni. Teille kaikkea hyvää toivottaen, t. Sirpa.
Voih. Meillä Rosi kärsii nivelrikosta, joten ymmärrän oikein hyvin, millaista elämä näiden ikäkoirien kanssa on. Kaikkea hyvää myös teille ja isot rapsutukset Rosin ikätoverille!
Milenkiintoinen ja mieltä virkistävää luettavaa
Kiitos!