Kävimme eilen vuorilla katsomassa taloja Francescon ja hänen poikansa Francescon kanssa.
Seisoimme porukassa ensimmäisen talon terassilla ja selvittelimme sanakirjan avulla, miten tielle laskeva pengermä on jaettu erilaisten sukulaisten kesken – minä, Mikko, Francescot ja talon toisessa päässä asuva rouva.
Runsaasti huitomista sisältävän keskustelun jälkeen päädyimme siihen tulokseen, että rouvan eno omisti tontin alaosan, rouva keskiosan ja me saisimme mahdollisten kauppojen yhteydessä ylimmän reunuksen – tai no, ainakin jonkinlaisen siivun.
Francescot innostuivat jo suunnittelemaan, miten talolle saisi rakennettua tien.
Kaikki alkoi siitä, kun rankkasateet saivat alkuviikosta vuoristoteiden rinteet sortumaan ja viranomaiset laittoivat yhtä tietä lukuunottamatta kaikki väylät kiinni.
Majapaikkamme omistajan ystävä Francesco (ei siis kumpikaan aiemmin mainituista) säntäsi kertomaan, että ainoa reitti pois Gioiosa Mareasta kulkisi pientä vuoristotietä Santo Stefanon kautta Pattiin.
Sieltä pääsisimme Tindariin.
Emme olleet tienneet haluavamme Tindariin, mutta Francescon vakuuttelu työnsi meidät matkaan.
Musta Madonna, se olisi (ilmeisesti) nähtävä.
Hassu, pieni talo tuli vastaan paluumatkalla Santo Stefanon kieppeillä.
Se tuijotti meitä hyväntahtoisesti risteyksestä nousevasta rinteestä. Muurissa luki vende, myytävänä. Talon pihassa kasvoi oliivipuita, ja sen edestä aukeavat maisemat salpasivat hengityksen.
Seuraavana aamuna marssimme pontevasti välitystoimistoon ja soitimme summeria. Tuntia myöhemmin istuimme selittämässä Googlen kääntäjän avulla toimiston omistajalle eli vanhemmalle Francescolle, hänen pojalleen Francescolle ja oven avanneelle luultavasti-Francescolle, miksi ihmeessä haluaisimme mennä katsomaan toisesta päästä romahtanutta pientä taloa.
Remontointi ei ole ongelma, kirjoitimme.
Meillä on uusiakin taloja, naputteli luultavasti-Francesco.
Emme halua nähdä uusia taloja, jatkoimme.
Miksi? Te siis TODELLAKIN haluatte nähdä tämän talon? Miksi? Meillä on uusiakin taloja, hakkasi luultavasti-Francesco neuvoteltuaan ensin kiihkeästi vanhemman Francescon kanssa.
Miksi? Miksi!
Lopulta vanhempi Francesco suli.
Huomenna, hän sanoi – ja pyöritteli silmiään. Ja lisäsi sitten, että samalla reissulla voisimme käydä katsomassa muitakin vaihtoehtoja.
Tuli seuraava päivä ja me seisoimme vuorella: vanhempi Francesco, nuorempi Francesco, rouva ja me.
Jatkoimme keskustelua talosta: pikkiriikkisen talon ainoa huone ja keittiö kuuluivat rouvan siskolle, toisen pään romahtaneet huoneet isoisälle.
Molemmat osuudet olivat myynnissä.
Talokaupan yhteydessä saisimme seinänaapuriksi rouvan, tonttijakajiksi ainakin rouvan ja enon – ja mahdollisesti myös isoisän.
Kukaan ei tuntunut olevan varma, kenelle talon takana aukeava maa kuului.
Kohauttelimme porukalla olkapäitä.
- Ei nyt ehkä sittenkään, sanoin Mikolle.
- Suku pyytää 40 000 euroa, mutta saisitte talot luultavasti 15 000 eurolla, tulkkasi nuorempi Francesco vanhempaa.
Kohauttelimme taas porukalla olkapäitä ja hymisimme mmmm.
Mmmmmm.
Sitten meidät pakattiin pieneen punaiseen Nissan Micraan ja vanhempi Francesco kaahasi seuraavaan kohteeseen.
- Ei ehkä sittenkään, toistin Mikolle, kun seisoimme hetkeä myöhemmin Francescojen kanssa parvekkeella ihailemassa maisemaa.
Olisihan se kiva poimia appelsiineja omasta pihasta ja tiekin tulee perille saakka, mikään osa ei ole romahtanut, pintaremontilla varmaankin selvittäisiin (!) ja samalla tontilla asuvilla naapureillakin näyttää olevan koiria, mutta…
- Lopullinen hinta on 60 000 euroa, sanoi vanhempi Francesco.
Lupasimme miettiä. Mmmmm. nyökyttelimme kaikki yhdessä. Sitten ahtauduimme taas Micraan ja suuntasimme kohti kylää.
Tänään kiitimme Francescoja (kahta) mahdollisimman kauniisti: talot olivat hienoja, kiitos kun veitte meidät, joudumme kuitenkin sanomaan ei kiitos.
Huomenna tai viimeistään sunnuntaina jatkamme matkaa.
Sanomme hei Gioiosa Marealle ja lähdemme katsomaan, josko Cefalun läheltä löytyisi meille koti pariksi kuukaudeksi.
Tosin juuri äsken Francesco (majapaikasta tuttu versio) porhalsi parvekkeellemme juttelemaan mukavia.
Hän haluaa viedä meidät huomenna veljensä maatilalle juomaan arancelloa, appelsiinista tehtyä kotitekoista likööriä.
Näyttää siltä, että lähteminen muuttui juuri pykälän vaikeammaksi…