Oman elämänsä Tarzan

Niinhän siinä sitten kävi, että viljelyprojektimme(kin) lähti hieman käsistä.

(Jätä se hieman pois, sanoisi Mikko, jos olisi jossain lähellä.)

Vielä marraskuussa voihkin, että Borgo Valle Vecchialla olevien maalänttien kanssa asiat eivät koskaan ikinä takuulla nytkähdä yhtään mihinkään, mutta sitten alkoi tapahtua.

Ensin sain Sabrinalta kunnasta viestin.

Voisimme ottaa keskellä Valle Vecchiaa lepäävät palstat käyttöön, kunhan pysyisimme poissa ihan alimmilta tonteilta.

• Jiiks, hurraa, hihkaisin.

(Taas olisi ollut voltin paikka, mutta en pysty.)

Painuin siltä istumalta tarpomaan palstoille.

Mietin ja mittailin, ajattelin kevättä. Ajattelin aikatauluja. Ajattelin työmäärää. Ajattelin, että talojakin pitäisi kunnostaa, mutta tarvitseehan ihminen myös rypäleitä ja tomaatteja ja mitä kaikkea tänne voikaan istuttaa. Ajattelin, että Mikolla on lehmän hermot. Ajattelin, että piruako menin lupaamaan kunnalle, että viljelen mutta en rakenna, koska tännehän sopisi pieni kasvihuone. Sitten ajattelin, että ei se mitään. Että kesällä istun Vaarin nespole-puun alla katsomassa, kun kurkut kasvavat.

(Paitsi että en takuulla istu, koska ne talot.)

Sitten ajattelin, että maa täytyy kääntää. Että siihen tarvitaan apua. Kone. Että täytyy löytää joku. Ja pieni pöytä plus pari tuolia, kyllä, nekin tarvitaan. Ja neuvoja, niitäkin, koska en tiedä mitä, koska ja milloin enkä oikeastaan yhtään mitään. Että tarvitaan Tonino tai Cenzino. Ja sadevesi, sitä täytyy kerätä. Että tarvitaan säiliö. Ja että missähän mahtaa olla se Faijan antama termospullo, koska se tarvitaan palstalle aamukahvia varten.

Illalla nukahtamisen kynnyksellä ajattelin (ääneen) sitäkin, että aasi, sepä vasta olisikin.

• Hyvää yötä, sanoi Mikko.
• Aloitan siitä säiliöstä, vastasin.

Pari päivää myöhemmin törmäsimme baarilla Rossanaan ja Toninoon.

Kerroin palstauutisen.

Sitten kysyin, sattuisiko Tonino tietämään, mistä kannattaa hankkia säiliö sadevedelle.

Muutamaa minuuttia myöhemmin olimme tehneet kaupat Toninon palstalla tarpeettomana seisovasta säiliöstä.

• Jiiks, hihkaisin.

Aika pian meille selvisi, että sana oli kiirinyt.

Osa yläkylän papparaisista pyöritteli huvittuneena päätään, mutta lempi-ihmisemme Tommasso ehdotti vakavissaan, että ottaisimme käyttöön myös hänen oliivitarhansa.

Sovimme, että kävisimme katsomassa tarhaa keväällä.

• Missä se tarha on, kysyi Mikko.
• Ehkä aika lähellä sitä Vaarin tarhaa, vastasin.
• Mitä Vaarin tarhaa, jatkoi Mikko (rauhallisesti).
• No sitä oliivitarhaa, josta oli jo puhetta Vaarin kanssa silloin lokakuussa, kun me kärrättiin niitä oliiveja puristamolle. Muistatko? Vaari sanoi, että ensi vuonna me voidaan kerätä oliivit myös Vaarin puista, mutta ensin täytyy vähän raivata, vastasin.
• Niin tietenkin, sanoi Mikko (edelleen rauhallisesti).

Seuraavaksi Piccolon piazzalle ilmestyi Renato.

Juttelimme niitä näitä toimivasta nettiyhteydestä ja villiintyneistä maalänteistä Piccolon puutarhan kyljessä.

Puhuimme myös jossain muualla lepäilevästä viljelypalstasta.

Tiedättehän, niitä näitä.

Ihan kaikkea en ymmärtänyt.

Tässä vaiheessa on ehkä hyvä valaista sitä, millainen merkitys Fallon baarilla on kylän tiedonvälityksessä.

Baari on tavallaan kylän internet.

Ei. Baari ON kylän internet.

Metodi on hyvin yksinkertainen:

Menet baarille, jos haluat löytää jonkun/tietää jotain/ratkaista pulman/kuulla uutiset.

Juju on siinä, että baarilla täytyy olla oikeaan aikaan eli ennen lounasta, mieluusti viimeistään 11.30.

Tämän baarimetodin avulla voi esimerkiksi huomata olevansa Natalinan siirtolapuutarhanaapuri.

Selitys Renaton kanssa höpistyille niille ja näille selvisi, kun tapasin baarilla Rossanan.

• Siis mitä, sanoi Mikko aasitallin seinältä, kun kerroin uutisen.
• Noh, Natalina oli sanonut Rossanalle että Renato oli sanonut Natalinalle että me voidaan ottaa käyttöön laaksossa oleva Renaton palsta joka oli vielä viime kesänä sillä Domenicolla joka asui siellä La Piazzalla josta me raivattiin niitä Brunon olkia vuosi sitten, muistatko, siis se setä joka tarjosi niitä valtavia tomaatteja meille välipalaksi ja sen mukava rouva joka kärsi siitä olkipölystä niin se setä oli yllättäen kuollut syksyllä eikä sen vaimo siis se pölystä kärsinyt rouva tarvitse sitä palstaa eikä Renato tarvitse sitä palstaa eli Renato oli ajatellut että se palsta olisi sopiva meille ja siinä on naapurina Natalina joka oli sanonut Rossanalle että se eli siis Natalina voi opettaa meille kaikki niksit ja muutenkin se on kuulemma tosi hyvä palsta ja siellä kasvavat tomaatitkin on ihan älyttömiä.
• Hengitä välillä ja anna tiivistetty versio, sanoi Mikko (edelleen rauhallisesti).
• Juu. (Läähätystä.) Me saadaan ottaa Renaton palsta käyttöön. Se on laaksossa. Palstanaapurina on Natalina, joka lupasi opettaa kaikki kikat. Nyt vain täytyy löytää Natalina, että saadaan tietää, missä se palsta tarkalleen on.
• Ja se tiivistetty versio, jatkoi Mikko (edelleen rauhallisesti).
• Meistä tulee viljelykavereita Natalinan kanssa.
• Ja työmäärä?
• Pienehkö. Aitoja pitää vähän fiksailla ja maa pitää kääntää, mutta muuten ei isompia. Paitsi sitten tietenkin istuttamiset ja muut, mutta hyvää on se, että siellä on pieni puro, joten vettä ei tarvitse sen ihmeellisemmin etsiä.
• Ja tästä tiivistetty versio?
• Siitä tulee tosi hyvä! Nyt me ollaan tavallaan myös siirtolapuutarhassa. Ootko nähnyt meidän termaria?

 

Tuli joulu ja tuli välipäivät.

Aika usein huomasin miettiväni, olemmeko vuoden aikana edistyneet sellaisissa asioissa, joita olemme pitäneet tärkeinä.

Aasitallin ja sikalan kanssa. Palsta-asioissa. Niissä nyt ainakin.

Yltäkylläisesti, ajattelin.

Sitten törmäsimme sattumalta samaan aikaan Rossanaan ja kunnantalolla työskentelevään Pieroon, joka baarilla kuultujen juttujen mukaan joko

A) omisti Piccolon puutarhan vieressä olevista maalänteistä toisen

tai

B) ainakin tiesi, kuka läntin omistaa.

Varttia myöhemmin kävelimme ulos kunnantalon ovesta mukanamme Pieron lupaus siitä, että voisimme ottaa käyttöön hänelle kuuluvan tontin.

Vuokran voisimme maksaa tomaatteina.

(Tomaattisopimus pätee myös Renaton kanssa.)

• Nyt täytyy enää selvittää, kenelle se toinen tontti kuuluu ja avot, puutarhan laajennus on valmis, hyppelin.
• Alussa, ei valmis, sanoi Mikko.

Mietin, että meidän täytyy ostaa ihan helkkaristi tomaatteja, jos kaikki viljelyt menevät mönkään.

Tuli uusi vuosi.

Kylän papat juhlistivat sitä paistattelemalla päivää baarin lähellä olevalla suojaisella penkillä.

Vedin Mikkoa hihasta.

Hetkeä myöhemmin pompimme Piccoloon mukanamme lupaus siitä, että Tommasso soittaa Roomaan jollekin rouvalle, joka ehkä omistaa Pieron tontin vieressä olevan palstan.

• Rooman rouva ei omista, omistaja on kuollut eikä perikunnasta tiedä kukaan, selvitti Mikko nähtyään Tommasson pari päivää myöhemmin yläkylällä
• Eli, kysyin.
• Voidaan joko käydä kunnassa kysymässä käyttöoikeutta tai paljon käsimerkkejä eli ottaa tontti käyttöön ilman sen ihmeellisempiä prosesseja ja lisää käsimerkkejä.
• Kysytään, se tuntuu jotenkin varmemmalta, ehdotin.

Sitten tunkeuduin villiintyneiden ruusupuskien läpi puutarhatontille ihmettelemään, millä kummallisella konstilla saisimme vanhat tammet vapaiksi muratista.

Ajattelin palokuntaa.

Ja ajattelin Tarzania.

Tuli loppiainen.

Kävelimme alas laakson palstalle tutkimaan, mitä kaikkea aidan kunnostamiseen tarvitaan.

• Matkaa tänne on 568 metriä suuntaansa, sanoi Mikko vilkaistuaan kelloaan.

Aika vähän, ajattelin.

Sitten ajattelin taas aasia.

Kotimatkalla oikaisimme vanhan, hylätyn viinitarhan kautta.

• Kuvittele, miten hienoa olisi, jos voitaisiin kasvattaa tässä viiniköynnöksiä, sanoi Mikko.

(Toistan: sanoi Mikko.)

Ajattelin, että lehmän hermojen lisäksi se on kyllä oman elämänsä Tarzan ja kaikella tavalla ihana.

Kotona kirjoitin listaan:

Keksi jostain tolppia.

Käy kunnassa pyytämässä käyttöoikeutta.

Kysy baarilla, kuka omistaa sen vanhan viinitarhan.

Älä unohda oliivitarhoja.