Muistatteko vielä sen säälittävän reppanan, joka kolme viikkoa sitten kyyhötti avuttomana licatalaisessa pahvilaatikossa ja kaipasi kotia?
Noh, tämä on se sama tyyppi – sillä erotuksella, että rääpäleestä on tullut riiviö.
Naisten ruskea talvikenkä, valmiiksi syöty, koko 40, luultavasti vuokraemännän. Keltainen muovimötikkä vihreällä raidalla. Euron kolikko. Harmaa naisten poncho (se olikin aika ruma). Keppejä. Varvastossuja. Risuja. Harmaat ja mustat juoksushortsit. Roosa kylpyhuoneen matto. Multapaakut.
Salvo Montalbanon aarteita.
Kerääkö se todistusaineistoa vai varasteleeko se, kysyn Mikolta, joka on juuri löytänyt toisen juoksutossunsa Salvon varastosta.
Päädymme siihen, että komisarion arvolle sopii todistusaineiston kerääminen, ja jäämme miettimään, millaiseen rikokseen Salvo Montalbanon huolella hamstraamat tavarat voisivat liittyä.
Mikko palauttaa talon koirille niiden kadonneet lelut – jotka Salvo hetken kuluttua kiikuttaa määrätietoisesti takaisin kätköönsä: keskellä makuuhuoneen lattiaa olevalle pyyhkeelle.
- Sillä on vielä vähän tekemistä tuon piilottamisen kanssa, sanoo Mikko.
- Sillä on myös vähän tekemistä tuon muiden kunnioittamisen kanssa, arvelen, kun Salvo hyökkää sieppaamaan Pipan suusta keppiä.
Tohtori Adamon toimistossa Salvo Montalbano käyttäytyy yllättäen kuin mallikansalainen.
Syytä onkin, olemme anomassa Salvolle passia.
Mikko, komisario Montalbano, tulkiksi mukaan lähtenyt koirien kauneushoitolan Max ja minä istumme tyynesti rivissä ja seuraamme, kun tohtori ojentaa huoneen toisella puolella pöydän takana istuvalle herralle paperin toisensa jälkeen.
Jokaisen ojennuksen aikana herra nousee, ottaa tohtorilta paperin ja poistuu huoneesta.
Sitten hän palaa kopion kanssa, ojentaa sen tohtorille ja palaa pöytänsä taakse.
Sama toistuu uudelleen ja uudelleen.
Mietin, miksei tohtorilla ole kopiokonetta – tai voisiko kaikki paperit käydä kopioimassa yhdellä kertaa.
- Täältä vietiin muutama vuosi sitten kissa Suomeen, hymyilee tohtori.
- Sen nimeksi annettiin Cefalu. Saamme siltä joka vuosi joulukortin, hän jatkaa.
Ajattelen, että meidänkin täytyy muistaa tohtoria joulukortilla. Johan tässä luvattiin lähettää Salvosta kuvia paahteiselle vaarille Licataan, samassa rytäkässä menee tohtorikin.
Max viittaa meidät ylös. Seuraavaksi tupakkakauppaan. Passi täytyy tässä vaiheessa käydä maksamassa ja se onnistuu – tietenkin – tupakkakaupassa.
Matkalla Max kertoo, että kopiovastaavan työ on todellakin ottaa kopioita.
Kopioita, jopa 40 vuotta. Oikeasti nyt, hei!
Palaamme tohtorin toimistoon kuitin kanssa, kopiovastaava ottaa kuitista vielä kopion (kuinkas muuten) ja saamme kehotuksen palata aamulla. Silloin passi on valmis.
- 29 euroa, hämmästelen Maxille passin hintaa, kun istahdamme kahvilaan.
Vertailemme hintoja.
En tarkalleen muista, mitä koiran rokotukset, mikrosiru ja passi Suomessa maksavat, mutta käsittääkseni muutama satanen ei riitä. Sisiliassa Salvon eläinlääkärikulut (mukana mikrosiru ja passi) ovat tähän mennessä maksaneet 90 euroa.
Illalla Faija soittaa Tallinnasta ja motkottaa, koska en ole päivittänyt blogia.
Sanon, ettei täällä mitään pysty kirjoittamaan – joko akillesjänteessä roikkuu koiranpentu tai sitten on verkko pimeänä.
Faija haluaa tietää, mille päivälle hän käy ostamassa meille laivaliput Virosta Suomeen – ja syökö Salvo Montalbano lihapullia.
Kerron, että ei syö ja että lähdemme tiistaina ajamaan ja yritämme ehtiä perjantai-illaksi Tallinnaan.
Nyt pitäisi vielä järkeillä, kuka missäkin päin autoa matkustaa.
Aina omanarvontuntoinen Rosi tuskin sietää takapenkillä hilluvaa koiranpentua – toisaalta etupenkin jalkatilassa alkaa olla Salvolle ahdasta – ja siellä pääsee vähän turhan helposti iskemään hampaat varpaisiin…
