Tutustuin Merjaan joskus 1900-luvulla Aamulehdessä, kun taittoryhmän esimies Kaustinen talutti juuri taloon tulleen Merjan viereeni ja sanoi, että pidä tuosta huolta.
Olen iloinen, ettei lause ollut esimerkiksi vääntäkää kättä, koska otimme Kaustisen ohjeen hyvin vakavasti.
Olemme pitäneet toisistamme huolta jo yli 20 vuotta – ja kasvaneet siinä ohessa jos emme nyt ihan aikuisiksi niin ehkä ainakin vähän aikuisemmiksi.
Ystävyydessämme on sellaista kiveen hakattua rehellisyyttä, joka tarkoittaa, että hyvät hetket ovat molemmille ilo, mutta vaikeinakin hetkinä voi aina olla varma siitä, että toinen tahtoo toiselle pelkkää hyvää.
Ja uskaltaa myös sanoa sen, jos toinen on menossa pää edellä seinään.
Sitä voisi kai kutsua luottamukseksi.
Ai niin. Olemme myös jo aikoja sitten sopineet, ettemme koskaan kilpaile samassa lajissa.
- Koska siitä syntyisi rumaa jälkeä, sanoo Merja – joka ehkä näyttää kesäheinältä, mutta jolla on tymäkkä hauis. Sekä henkisesti että fyysisesti.
Merja kuuluu siis Piccolon perheeseen – ja niin kuuluu myös Pasi, joka päätti lentää Suomesta Italiaan oma kuokka mukanaan.
Kyllä: oma kuokka mukanaan.
Ja tarkennan nyt heti, että ei mikä tahansa kuokka vaan Norske, jota Pasi kutsuu nimellä Kivimiehen samuraimiekka.
Suhtautukaa Norskeen vakavasti. Niin mekin suhtaudumme.
Tosin nauroin kyllä ääneen, kun Merja ja Pasi ilmestyivät Piccolon piazzalle ja Pasilla oli Norske kainalossa.
Ajattelin, että jotkut ihmiset tekevät kempparipullojen kanssa lentämisestä ylivoimaista, mutta Toivosen Pasi se astelee matkatavaraselvitykseen norjalaisen maantiekuokan kanssa.
- Siellähän se ruumassa matkusti, sanoi Pasi jotenkin mutkattomasti – ja kiipesi lämmittelemään kattotiilien kanssa.
Mitä täytyi tehdä: Aasitallin ja sikalan pohjien tyhjentäminen peruskallioon asti, sillä herra Settimion täytyy päästä piikkaamaan.
Mitä oli vastassa: Aurinko = sauna, kiviä, tiilenpalasia, lasia, puuta, muovia, rautaa… Maasta nousi jopa vanhoja vaatteita.
En oikein usko, että osaan kuvailla riittävän hyvin sitä, millainen homma on kaivaa raunioissa maata ja roskaa, seuloa, lajitella, raahata ämpäreitä portaita ylös ja alas…
Se on ihan helvetillisen rankkaa duunia.
Aurinko porottaa, tuulenvireellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä kiviseinien läpi, pöly lentää – ja ne jatkuvasti täyttyvät ämpärit, jotka täytyy kiikuttaa portaita pitkin puutarhaan… Ne painavat.
Ne painavat paljon.
Sitten täytyy vielä varoa, ettei kukaan saa Norskesta päähänsä tai viillä itseään multaan hautautuneisiin lasinpaloihin.
Toki huonot vitsit auttavat. Ja se, että porukalla on hienoa tehdä hommia.
Niin ja ihailu. Siis se, että aina välillä jostain ilmestyy muutama utelias ihailemaan suomalaisten työtahtia.
Piazzalla pyörähtänyt Mario muotoili sen jotenkin näin:
Hillitkää vauhtia, tuolla työtahdilla saatatte italialaiset häpeään.
- Suomalainen kesäloma, sanoi Mikko.
Niinpä me kiihdytimme ja kahden päivän raivoisan urakan jälkeen sekä aasitallin että sikalan pohjalla paistoi peruskallio.
Ette usko, miten ihminen voi rakastaa peruskalliota.
Pasi malttoi pitää yllätyksen ensimmäisen päivän iltaan:
Norske jäisi meille asumaan.
Se oli suuri ele, jota osaamme arvostaa. Kiitos!
Piccolossa riittää Norskelle töitä ihan loputtomasti.
Ja hei, onhan se ihan ylivoimainen työkalu!
(Sillä on kakkostalon cantinassa seurana vanha fallolainen hakku.)
Suosittelen, että luette, mitä Pasi kertoo Norskesta. Tarinassa on aikamoinen ripaus rakkautta ja kiintymystä.
Pääsette lukemaan jutun tästä.
Lukekaa lisää myös Merjasta ja Pasista – ja siitä intohimosta, josta aiemmassa postauksessani mainitsin).
Pääsette Ilta-Sanomien juttuun täältä.
Wau…siistit peruskalliot näkyvissä, kyllä nyt Settimion kelmaa tulla 🙂 Terv Tepa
Kovasti täällä jo Settimiota odotellaankin. Huomenna mennään allekirjoittamaan lupapapereita ja toivottavasti Settimio ilmestyy sen jälkeen pikaisesti aasitalliin! Pidä peukkuja!
Huhu!!Melkonen savotta ja edessä vielä melkoisempi innolla odotan mitä tuleman pitää?
Kiitos! Kyllä tässä vähän hommaa riittää, mutta ainakaan ei käy aika pitkäksi. 😀
Teidän projekti on hämmästyttävä. Kaikki tämä kivityö laasteineen ja muine tarveaineineen on minulle aivan vierasta. Olen hämmästellyt sitä lopputulosta, jota Italialaiset saavat aikaan näistä materiaaleista. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma, (ainakin melkein) pintamaalina käytetty vesiohenteinen ulkomaali on väärä valinta. Käytännössähän se on muovia, joka ei päästä kosteutta lävitseen ja ajan saatossa lohkeilee siksi pois seinistä. Joten hienompi tulos tulee kun jättää kivet reilusti näkyviin, eikä rappaa ja maalaa. Tsemppiä remonttiin ja terveisiä täältä Popolista paikkamaalausta huonolla menestyksellä yrittäneenä. Kai Virtanen
Popolista! Vau! Aika läheltä siis.
Me ollaan ajateltu pysyä kivipinnoissa ja saumaamisessa. Tosin voi olla, että esimerkiksi päärakennuksen takaseinä olisi viisainta rapata, mutta sitä ehtii onneksi vielä miettiä. (Ja aika kauan ehtiikin…)
En ole kuullutkaan, että näitä vanhoja kiviseiniä olisi myös maalattu. Meidän kylässä talot ovat tosiaan joko kivipinnalla tai rapattuja.
Olemme onneksi saaneet Toscanan Paulalta ja Kimmolta sekä Vesalta paljon vinkkejä – ja sitten vain neuvojen perusteella olemme ruvenneet hommiin. Kivaa hommaa tämä muuraaminen ja saumaaminen kyllä on! Kokeile siis ihmeessä!