Hypätäänpä hetkeksi Toscanan auringon alla -elokuvaan, joka lienee tuttu aika monelle.
Tiivistettynähän leffa menee jotenkin näin:
Nainen törmää Italiassa mörskään, nainen ostaa mörskän, nainen remontoi mörskää, MÖRSKÄ TULEE VALMIIKSI, rakkautta, kivoja tyyppejä, onnellinen loppu.
Sitten poimitaan leffasta matkakohtaus.
Se menee jotenkin näin:
Nainen shoppailee Roomassa. Nainen päätyy ajelemaan miehen avoauton kyydissä pientä mutkatietä. Maisemat ovat huikeita. Naisella on tyylikäs huivi päässä, ettei kampaus mene sekaisin. On meri ja kissanpentuja ja limoncelloa ja ja ja ja. Aurinko paistaa, taivas kimmeltää. Nainen nauraa hersyvästi. Nainen tapaa matkallaan paljon iloisia italialaisia. Nainen palaa raksalleen hyväntuulisena ja toiveikkaana.
Sanoinko jo, että se raksa valmistui?
Okei. Nyt otetaan Piccolon versio samasta elokuvasta, mutta mennään suoraan matkakohtaukseen, koska alkuosan jo tiedätte eikä loppuosasta tiedä kukaan.
Eli näin:
Kesätöihin lentänyt nuoriso haluaa shoppailla, joten survoudutaan porukalla (4) pieneen Sitikkaan ja otetaan suunnaksi Pescaran lähellä oleva outlet-kylä. Maisemat ovat huikeita. Naisella ei ole huivia päässä, sillä kampaus on jo valmiiksi sekaisin. On vuoristokyliä ja kissoja ja kahvia ja ja ja ja. Aurinko paistaa, mutta sitten taivas muuttuu mustaksi ja raekuuro murjoo muutamassa minuutissa Sitikan takalasin sisään, etulasin säröille, takavalot halki, pellit minigolf-radaksi. Naista ei paljon naurata. Nainen tapaa matkallaan paljon ei-yhtään-iloisia italialaisia, joiden autoista puuttuu erilaisia osia. Useimmilta takalasi. Nainen palaa miehen ja nuorison kanssa kiertotietä (tulvivat kadut) raksalleen hoitamaan tarvittavat puhelut ja dokumentit vakuutusyhtiöön.
- Tosi hyvä, että Sitikka ei ole avoauto, sanoi Mikko myöhemmin.
Ensin oli tällaista. Pysähdyimme Mustafan ja Joonan (rakas lapsoseni) kanssa katselemaan Scannon postikorttimaisemia. Scannosta jatkoimme matkaa kohti Pescaraa. Vain parikymmentä kilometriä ennen määränpäätä alkoi hurja vesisade – ja yhtäkkiä vesipisarat muuttuivat nyrkinkokoisiksi rakeiksi.
Myönnän tiimillemme tosielämän Oscarin.
Perusteet:
Hyvä asenne, ei voivottelua vaan rento ja humoristinen meininki myös silloin, kun juoneen tulee ei-niin-toivottuja käänteitä.
Plus järkevä ja ammattimainen toiminta äkillisissä tilanteissa.
Kiitospuheessani muistan tiimimme lisäksi äitiä, isää ja vakuutusyhtiötämme. Ilman tätä kolminaisuutta olisin parahtanut.
Kiitän myös lancianolaista Sitikka-korjaamoa, joka järjesti meille osat ja ajan nopeasti, vaikka jonossa oli samojen vammojen kanssa muutama muukin.
Kiitos.
Lopuksi vielä surkeahko video. Se on kuvattu parkkipaikalla juuri ennen kuin takalasi katosi.
PS. Tästä linkistä pääsette lukemaan lisää Pescaraan heinäkuun kymmenentenä iskeneestä myrskystä.