Talokaupan kylkiäisenä tuli Vaari

Oi onnea! Oi pakokauhua!

Oi käsittämätöntä, hirveää, hengen salpaavaa pakokauhua!

Shekkimme kelpasivat sekä notaarille että pormestarille. Ostimme tiistaina kyläsen eli Piccolo Salvon.

Saimme kaupan kylkiäisenä turkoosiin vivahtavissa verkkareissa liikkuvan naapurin vaarin, jonka ristin Vaariksi, koska vaari ei ole vielä kertonut nimeään.

Vaari säilyttää puita talomme kellarissa – ja ilmestyy milloin minkäkin nurkan takaa käheästi pölisten.

Hämärässä Vaari on aika pelottava, jos ei muista, että Vaari saattaa olla missä tahansa.

En ole vielä rohkaistunut pyytämään Vaaria kuvaan.

Olen saanut selville sen verran, että Vaarin takaovella tien tukkona oleva Fiat liittyy jotenkin Roomaan, Vaarin jalka on operoitu ja Vaari ruokkii kakkostalon kellarin ovella kissaa nimeltä Miss. Tai ehkä miss onkin suomeksi kiskis, mene ja tiedä…

Parhaillaan Vaari kuuluu ohjeistavan vesimittarimme vaihtajaa Vincenzoa.

Kyllä, meillä on kellarissa vesimittarimies, jonka pormestari Alfredo Salerno lähetti lupauksensa mukaisesti jo tänään.

Saattaa siis olla, että olemme muuttaneet maailman ainoaan italialaiseen pikkukylään, jossa asiat sujuvat jopa etuajassa. Vähän kuin olisi pikku-Ruotsissa – paitsi että lämmintä on näin maaliskuun viimeisenä päivänä sellaiset +25 astetta.

(Viikonloppuna tosin viilenee, tiesi Vaari.)

Piccolo Salvo on kaunis, mutta se on myös kaamea, kaamea työleiri.

Jos aloitan nyt vaikka pihasta:

Muratti peittää koko talon takaosan niin tiiviisti, että ensimmäinen työ oli kaivaa isot oksasakset esiin ja leikata valoa sisään.

Päädyn oliivipuut… Noh, lähetin aamulla maanviljelijä-Fabriziolle Sisiliaan muutaman kuvan ja pyysin ohjeita oliivipuiden leikkaamiseen.

• Ooooooh, teillä on metsä, vastasi Fabrizio, ja kehotti leikkaamaan kaikki vanhat oksat pois.
• Onneksi oliivipuita näyttää olevan vain kahdeksan, vastasin, ja lupasin olla kaatamatta koko metsää.

Pyykkinarut saimme ripustettua, kun olin hetken temmeltänyt puiden kanssa kilpaa rehottavien ruusupuskien keskellä.

Koirille järjestyi sentään aika helposti oma ”puisto”, kun Mikko kantoi kellarista päädylle muutaman vanhan oven portiksi – eikä edes Salvo Montalbano vaivaudu pakenemaan pihaa rajoittavan ryteikön läpi.

Koirien puistosta kiveltä löytyi myös sopivan varjoisa kirjoituspaikka.

Takapihalta aukeaa jyrkkä rinne, johon olemme vasta varovasti kurkistelleet.

(Jaahas, nyt Vaari vei kakkostaloa raivaavan Mikon, joka ehti vielä huutaa, että Vincenzo sai veden juoksemaan.)

Ja sitten sisätiloihin.

Ihan rehellisesti on pakko tunnustaa, että usko meinasi loppua, kun ensimmäisenä Fallon päivänä avasimme parhaassa kunnossa olevan talon oven.

Vastaan tulvi pimeys ja vuosikymmenten tunkkaisuus.

Sillä hetkellä ajattelin ensimmäisen kerran ihan vakavasti, että mitähän tässä on tullut tehtyä.

Melkein itketti. Mikkoakin.

Käytimme kuusi tuntia siihen, että raivasimme yhdestä huoneesta roskat pois ja pesimme katot ja lattiat.

(Italialaiset muffa-tökötit eli homeenpoistajat ovat muuten hämmästyttävän tehokkaita aineita…)

Puurtamisen keskellä käydyt keskustelut olivat tätä luokkaa:

Minä: Hei, tästä seinästä jää paloja käteen!

Mikko: No se on katsos sen romahtaneen osan vastainen seinä.

Ajoimme yötä vasten Anzioon hakemaan loput tavaramme. Vasta seuraavana iltana levitimme Piccolo Salvon kylmälle kivilattialle villaiset huovat ja kaivoimme makuupussit esiin. Vuorokauden tuuletus oli kummasti raikastanut ilmaa, mutta naapurikylän ruokakaupasta ostettu kolmentoista euron samppanja tuntui silti vähän liioittelulta.

(Kas, Vaari palautti Mikon. Olivat kuulemma piipahtaneet Vaarin kellarissa, jossa Vaari säilyttää tomaatteja ja perunoita – ja valmistaa kahdessa valtavassa sammiossa viiniä.)

Muistan, kuinka reppureissulla Aasiassa onnistuimme aina välillä majoittumaan sellaisiin torakkalinnoihin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Pelkäsin etukäteen, että valvon myös Fallossa, mutta toisin kävi. Mitä nyt muutaman kerran yöllä havahduin siihen, että luulin valuneeni Abruzzosta vahingossa naapurimaakunnan puolelle (=nainen kierähtää huovalta lattialle).

Aamulla tuntui jo siltä, että täällä voi olla. Vielä jos vessa toimisi jossain vaiheessa, se olisi kyllä kerrassaan mukavaa.

Huomenna Vincenzo, joka on ilmeisesti sekä vesi- että jätemies, tulee hakemaan pienellä lava-autolla ensimmäistä roskakuormaa.

Tarkoittanee sitä, että minun on aika liittyä Vaarin ohjeistuksessa töitä tekevän Mikon seuraan.

Jos tänään jaksetaan olla oikein reippaita, illalla meillä saattaa olla toinenkin raivattu ja pesty huone. Samppanjat on nyt tosin juotu. Ja aivan ensimmäisenä täytyy ilmeisesti etsiä takaosan ryteikön läpi karannut Salvo Montalbano…