Alessio Rosatellin kotiovelta on meille 232 kilometriä.
Sitä luulisi, että noin naurettavan pätkän Roomasta Falloon voisi taittaa ihan miten päin tahansa, mutta Rosatellilta meni matkaan melkein viisi kuukautta.
Tai siis siihen, että hän lähti matkaan.
En ole ollenkaan varma, olisimmeko Abruzzossa ilman Alessiota – vaikka hän on juuri se pahanilmanlintu, joka aika usein muistaa ihmetellä, onko talon ostamisessa Italiasta mitään järkeä.
Tutustuin Alessioon reilu neljä vuotta sitten. Olin ystävieni Merjan ja Riikan kanssa talsimassa kaatosateessa Trasteveresta Spagnalle, kun Alessio poimi meidät taksiinsa.
Ajoimme Teveren rantaa ja juttelimme enimmäkseen jalkapallosta, sillä Alessio rakastaa AS Romaa.
(Rakastaa, vaikka AS Roman omistaja on kelvoton. Kelvoton!)
Alessio ehdotti, että voisimme hypätä hänen kyytiinsä myös seuraavana päivänä: näkisimme Il Capitanon eli Francesco Tottin, koska AS Romalla oli peli.
Valitsimme Il Capitanon sijaan samppanjacocktailit jossain Centro Storicossa, mutta Alession numero jäi puhelimeeni.
Vuotta myöhemmin muutin Mikon kanssa viideksi kuukaudeksi Roomaan. Silloin Mikkokin jo tunsi Alession, joka oli käynyt maistamassa Suomen marraskuun ihanuutta.
Alessiosta oli tullut ystävä.
Rooman talven ja kevään aikana kävimme porukalla aika monta kertaa katsomassa, kun Il Capitano juoksi vaihdosta kentälle.
Kävelimme ja pyöräilimme ympäri Roomaa, ajoimme syömään gorgonzola-jäätelöä ja olimme aamuvarhaisella liikkeellä saadaksemme täydellistä jäätelöpullaa Quartiere Africanolta.
Alessio näytti Rooman parhaat pizzapaikat, me veimme hänet taide- ja valokuvanäyttelyihin.
Samalla kun tutustuimme Roomaan, tutustuimme Alession ystäviin.
Pelasimme pokeria Professorin suljetussa baarissa, juhlimme laskiaista Roberton olohuoneessa ja Giulian synttäreitä Pratin ravintoloissa.
Silloin tällöin ajelimme yöaikaan Alession autolla ikkunat auki Montiin ja lauloimme kurkku suorana Janis Joplinia ja Cindy Lauperia.
Tutustuimme myös Alession äitiin signora Ritaan, joka opetti minut kokkaamaan vasikkaa.
Alessiokin kokkasi ja me kokkasimme hänen kanssaan. Lauantaisin tai sunnuntaisin kokoonnuimme porukalla hänen parvekkeelleen syömään.
Alessio oli se, joka järjesti minulle elämäni ensimmäiset yllätyssynttärit. Idean hän oli saanut unessa. Juhlat olivat ihan kuin elokuvissa: pimeä huone, keittiöstä kakun kanssa hyppäävät ystävät, serpentiinit ja ilmapallot ja kaikki.
Täytin 45.
Vietimme kolmisin aikaa myös virastoissa, koska naimisiin meneminen Italiassa vaatii hienoista paperisotaa. Lopulta huhtikuun viimeisenä päivänä byrokratia oli selätetty ja Alessio seisoi vihkijän vieressä tulkkina, kun Mikko ja minä sanoimme tahdon.
Luulen, että meistä kolmesta Alession alahuuli väpätti eniten.
Aika hienoa, että Teveren rannassa kolme uitettua koiraa kyytiin ottanut taksikuski on neljässä vuodessa muuttunut perheenjäseneksi – jota tosin täytyy uhkailla, kiristää ja lahjoa, että saa hänet muutamaksi päiväksi Piccolo Salvoon.
Yksi syyllinen Alession viipymiseen oli Rooman pormestari, joka oli keksinyt, että metrolinja A kannattaa sulkea juuri elokuussa, kun kaupunki on pullollaan turisteja. Se idea tarkoitti tietenkin rutkasti töitä taksikuskeille.
Rooman pormestarin oivallus ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksei Rosatelli ilmestynyt Piccolo Salvoon jo keväällä tai alkukesästä.
Ehdin jo melkein loukkaantua, mutta sitten tajusin, että olimme ihan itse säikäyttäneet hänet pysymään kaukana Fallosta.
Matkalla talokaupoille olimme tietenkin pysähtyneet moikkaamassa Alessiota – ja päivitelleet vuolaasti, kuinka karut olosuhteet meitä odottaisivat, ja miten hienoa olisi, jos Alessio tulisi talkoisiin.
Rytöä kyllä riittäisi myös Rosatellille.
Kevään ja kesän aikana Alessiolla oli meille paljon kysymyksiä:
Tuleeko teille vesi? Tulee.
Lämmin vesi? Ei.
Onko sähköt? Ei.
Onko suihku? On, sellainen pihasuihku.
Tuleeko suihkusta lämmintä vettä? Tulee, jos aurinko paistaa.
Onko siellä kylmä? Vain öisin. Niin ja jos ukkostaa tai sataa tai tuulee.
Onko teille huonekalut? Juu, Vaarin lainaamat hetekat.
Jokaisen puhelun päätteeksi Alessio sanoi, että hän saapuisi Piccoloon sitten, kun meillä olisi edes jonkinlaisia mukavuuksia.
Edes jonkinlaisia mukavuuksia?
- Meillähän on vaikka mitä mukavuuksia, tuhahtelin Mikolle.
Rupesimme houkuttelemaan Rosatellia paikalle ruualla: lähetimme kuvia arrosticineista, paahdetuista paprikoista, tryffelipizzasta…
Tuntui, että mies rupesi jo lämpiämään ajatukselle Abruzzon matkasta, mutta mitään ei tapahtunut.
Lähtöpäätös syntyi lopulta vasta siinä vaiheessa, kun Alessio tajusi, että Piccolossa oli käynyt jo ties kuinka monta suomalaista, mutta 232 kilometriä suuntaansa oli ollut liian pitkä matka.
- Onhan se ihan älytöntä, ihmetteli Alessio puhelimessa.
- No älä, sanoin minä.
Lopulta viiden kuukauden jälkeen Rosatellin taksi lipui baarin vieressä olevalle piazzalle.
Pidimme porukalla neljän päivän kesäloman. Kokkasimme, haahuilimme kylällä, kuuntelimme vanhoja hittibiisejä, intimme myöhään yöhön politiikasta, taloudesta, Rooman höhlästä pormestarista…
Aivan kuin sinä keväänä, kun asuimme Roomassa.
(Sitä paitsi suihkusta tuli lämmintä vettä ja sähkötkin toimivat.)
Toissapäivänä törmäsin alakylällä Rossanaan, joka kyseli, koska Alessio mahtaa tulla takaisin.
Pyörittelin päätäni: tuskin ihan heti.
- Mutta sehän oli niin iloinen siitä, että selviytyi täällä, hymyili Rossana.
Selviytyi?
Lisäsin syksyn ostoslistalle jääkaapin ja irtopatterin. Muutama ylimääräinen taskulamppukaan ei varmasti tekisi pahaa.
Jos vaikka saisimme niillä houkuteltua Alession Piccolo Salvoon ennen ensi kesää.
Niillä ja scamorza-juustolla.